Väsymyksen merkkejä arjessa
Vikkojen kiireiden jälkeen tuntui, että pääni ei pysähtynyt eikä keho rentoutunut. Kivut kulkivat mukana ja yöunet jäivät levottomiksi ja lyhyiksi. Olin koko ajan vähän ylikierroksilla, vaikka kuinka yritin hengittää rauhassa ja löytää hetken lepoa. Tiesin kyllä, että tämä oli hälytysmerkki, mutta silti jatkoin eteenpäin.
Viikonlopuksi saareen
Kuin tilauksesta minua pyydettiin mukaan viettämään viikonloppua saareen. Se tuntui lahjalta, mahdollisuudelta irtiottoon arjesta. Matka alkoi jo perjantaina yhteysaluksella, joka liukui rauhallisesti saariston läpi. Meri oli lähes tyyni, ja sen pinnasta heijastui sininen taivas ja pilvet. Ympärillä vallitsi hiljaisuus: vain aaltojen lempeä liplatus ja satunnaiset lokin kirkunat. Hengitys tasaantui, ja huomasin, että mieli rauhoittui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan..
Yhteysaluksen jälkeen ajoin autopaikalle, jossa pieni vene odotti. Vain kymmenen minuutin merimatka erotti minut ja todellisen elämän. Vene halkoi peilityyntä merta, aurinko lämmitti kirkkaalta taivaalta ja +24 asteessa olo oli kesäinen ja kevyt. Katselin ympärilleni, ja yhtäkkiä tunsin olevani osa jotain suurempaa. Hiljaisuus ja rauha alkoivat huuhtoa pois sitä kiireen ja paineen tunnetta, jota olin kantanut viikkojen ajan.
Mökki ja yksinkertaisuuden ilo
Mökillä ensimmäisenä huomasin, miten paljon kaikki oli muuttunut sitten viime käynnin. Kaikki oli hyvin perusmökkimäistä: ei sähköä, ei juoksevaa vettä. Pääsin kaupungista tekemisen äärelle. Vesi keitettiin kaasuhellalla, sauna lämpeni puilla, jotka kannettiin itse, samoin vesi. Tuo yksinkertaisuus tuntui uskomattoman hyvältä. Olin kaivannut juuri tätä: että asiat tehdään hitaasti, omin käsin. Jokaiseen liikkeeseen tuli läsnäolon tunne. Jokainen askel ja hetki tuntui merkitykselliseltä. Hiljaisuus kirkasti ajatukset ja toi kaiken aistien tasolle: veden liplatus rannassa, lokin kirkuna kauempana, lehtien havina puissa.
Perjantai-iltana taivas tarjosi vielä erityisen näyn. Verikuu nousi punertavana ja hehkui taivaanrannassa. Se tuntui vähän salaperäiseltä, juhlalliselta, kuin universumi olisi sanonut tervetuloa. Kuunsilta heijastui tyynen meren pintaan, ja ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei edes hyttysiä. Vain minä, meri ja tuo punainen kuu.
Lauantai kului hiljalleen. Sää oli vaihteleva, välillä aurinkoinen, välillä pilvinen. Aamupäivällä siirsin ulkona olevaa puukasaa puuvajan suojaan. Se oli hikistä puuhaa, mutta hyvällä tavalla: fyysinen tekeminen omilla käsillä teki hyvää ja tuntui oikealta. Välillä kävelin rantaan ja annoin jalkojeni tuntea kallion rosoisuuden. Katselin veden pintaa, joka heijasti sinistä taivasta ja pilviä. Kuuntelin hiljaisuutta. Mieli oli tyhjä, kehossa rauha. Olo oli epätodellinen, kuin olisin ollut irrallaan kaikesta tavallisesta. Tavallaan olinkin, koska netti oli huono eli puhelin ei oikein toiminut kuin silloin tällöin. Normaali elämäni lipui vain kauemmas ja kauemmas siitä hetkestä.
Illalla lämmitin saunan. Kannoimme vettä ja puut, istuin välillä alalauteella katsellen tulipesän loimua. Tulta tuijottaessa aika katosi, ja kun käänsin katseeni ikkunasta ulos, maisema näytti lähes satumaiselta. Saunan lämpö tuntui erityisen arvokkaalta. Siellä istuin hiljaa, kuuntelin kiukaan kohinaa ja katselin ikkunasta ulos pimeyteen. Se oli lähes meditatiivista, mielen syvä rauha tuli kuin itsestään. Kun illalla menin sänkyyn, kuuntelin veden liplatusta ja merituulta, joka hiipi sisään ikkunan raosta. Ajatukset, jotka kaupungissa pyörivät loputtomasti, olivat nyt hiljaa. Oli vain tämä hetki, ja se riitti. Fyysinen tekeminen, meri-ilma ja saunan lämpö vaivuttivat minut syvään, rauhalliseen uneen.
Sunnuntai valkeni sumuisena ja harmaana. Se ei ollut painostavaa vaan lempeää ja rauhoittavaa. Sumu toi ympärille pehmeän verhon, jossa kaikki oli kuin hidastetussa liikkeessä. Välillä kuului veneen ääni kauempaa, välillä ylitse lensi kurkia. Kaikki kiireen tuntu oli poissa. Tein pieniä asioita, joille arjessa ei koskaan tunnu olevan aikaa: keitin kahvia, kävelin polkua pitkin, kiipeilin kallioilla, pysähdyin ottamaan valokuvia pienistä yksityiskohdista. Kuuntelin veden ja tuulen hiljaista vuoropuhelua.
Hälytysmerkit ja kehon viestit
Jos huomaan itsessäni jatkuvaa väsymystä, vaikka nukun riittävästi, tiedän että kehoni tarvitsee lepoa. Sama koskee hetkiä, jolloin keskittymiskyky herpaantuu, pienet asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja ajatukset harhailevat. Tunnekuorma kasvaa, ja huomaan ärsyyntyväni tai itkevän helpommin kuin tavallisesti. Myös fyysiset oireet: päänsärky, lihasjännitykset, vatsavaivat tai yleinen tukkoisuus, muistuttavat minua siitä, että liikaa on puskenut. Ja kun aiemmin innostaneet asiat eivät enää kiinnosta ja energia tuntuu loppuvan kesken, tiedän että on aika pysähtyä ja antaa itselleni lupa palautua.
Nämä eivät ole merkkejä heikkoudesta, vaan viestejä: pysähdy, kuuntele itseäsi, huolehdi itsestäsi.
Lepo on voimavara
Lepo ei ole menetettyä aikaa, vaan välttämätön panostus hyvinvointiini ja jaksamiseeni. Lepo ei ole pelkkää nukkumista. Se on kehon ja mielen huoltamista, tunteiden käsittelyä ja itsensä kuuntelemista. Lepo antaa meille myös tilaa luovuudelle ja oivalluksille. Kun kiire ja stressi väistyvät hetkeksi, mieli alkaa jäsentää asioita uudella tavalla. Monet parhaista ajatuksistani, oivalluksistani ja ratkaisujen löydöistäni syntyivät juuri hiljaisina hetkinä, jolloin annoin itselleni luvan olla vain läsnä, hengittää ja irrottautua velvollisuuksista.
Saari muistutti minua myös siitä, että lepo ei ole itsekästä. Päinvastoin, se on välttämätöntä, jotta voin olla läsnä itselleni ja toisille aidosti. Kun annan itselleni luvan irrottautua, myös suhteet, työ ja arki saavat paremman energian ja laadun.
