Miltä tuntuu olla väsynyt, mutta silti hymyillä ulospäin
On outo tunne, kun ympärillä oleva maailma näkee sinut hymyilevänä ja pärjäävänä, mutta sisällä on tyhjyys. Uupumus ei näy päällepäin, vaikka se tuntuu jokaisessa solussa. Se ei kuulu äänessä eikä liikkeissä, mutta se kulkee mukana koko ajan.
Muistan ajan, jolloin olin niin loppu, että pelkkä hereillä olo vei kaikki voimat. Silti jaksoin hymyillä, koska niin kuului tehdä. Oli helpompaa vastata kysymykseen “Mitä kuuluu?” sanalla “hyvää” kuin yrittää selittää sitä pimeää, jossa oikeasti elin.
Uupumus ei näy päällepäin miksi me hymyilemme, vaikka sisällä särkyy?
Moni tunnistaa tämän. Me emme halua olla vaivaksi emmekä huolestuttaa läheisiä. Haluamme näyttää vahvoilta ja pärjääviltä, vaikka oikeasti olisimme hajoamispisteessä. Hymy on kuin naamio, joka kätkee uupumuksen.
Tutkimusten mukaan jopa 70 % masennuksesta kärsivistä ihmisistä osaa kätkeä oireensa niin hyvin, että ympärillä olevat eivät huomaa mitään. Tätä kutsutaan joskus termillä “high-functioning depression”. Ulospäin kaikki näyttää normaalilta, vaikka sisällä on loputon taistelu.
Kehon ja mielen ristiriita
Samaan aikaan kun hymy on kasvoilla, keho huutaa jotain aivan muuta. Uupumus näkyy painona rinnassa, lihasten jatkuvana jännityksenä, unettomina öinä ja päänsärkynä. Keholla on oma muistinsa ja se kertoo sen, mitä suu ei uskalla sanoa.
On raskasta pitää yllä roolia, joka ei vastaa todellisuutta. Energiaa kuluu kaksin verroin. Ei vain selviytymiseen päivästä toiseen, vaan myös sen esittämiseen, että kaikki on hyvin.
Mitä tämä tekee meille pidemmän päälle?
Kun mieli ja keho elävät jatkuvassa ristiriidassa, voimavarat kuluvat nopeammin loppuun. Pitkittynyt stressi ja uupumus eivät ole vain mielen asioita, vaan ne vaikuttavat koko kehoon. Tutkimusten mukaan krooninen stressi voi heikentää vastustuskykyä, lisätä tulehdustilaa ja jopa muuttaa aivojen rakennetta.
Minäkin olin mestari piilottamaan. Kukaan ei arvannut, että sisälläni oli pimeys, jota en itsekkään pystynyt sanoittamaan. Ja juuri se teki olosta niin yksinäisen. Olin ihmisten ympäröimänä, mutta tunsin olevani täysin näkymätön.
Pieni askel kohti rehellisyyttä
Muistan sen hetken, kun ensimmäistä kertaa uskalsin sanoa ääneen: “Minä en jaksa.” Se ei muuttanut kaikkea yhdessä yössä, mutta se oli alku.
Rehellisyys vapautti minut hetkeksi siitä raskaasta naamion kantamisesta. Yhtäkkiä olin ihminen, joka ei enää teeskennellyt. Ja se tunne, että joku kuuli ja näki minut sellaisena kuin oikeasti olin, oli ensimmäinen pieni kipinä kohti valoa.
Lopuksi
Hymy voi peittää paljon, mutta sen takana ei tarvitse elää yksin. Väsymys ja uupumus eivät tee kenestäkään heikkoa. Ne kertovat vain siitä, että on kannettu liian paljon liian pitkään.
Jos huomaat itsesi hymyilemässä vain siksi, ettei kukaan kysyisi liikaa, pysähdy hetkeksi. Hengitä syvään ja kysy itseltäsi: “Miltä minusta oikeasti tuntuu?”
Usein uupumus ei näy päällepäin, ja juuri siksi sen tunnistaminen itsessään on niin tärkeää. Se voi olla ensimmäinen askel, joka muuttaa suuntaa.