Pahinta ei ollut menettää toista, pahinta oli menettää itsensä 💔
Narsistisen ihmisen kanssa eläminen voi aluksi näyttää kauniilta. Hän osaa olla hurmaava, antaa huomiota ja sanoja, joita olet ehkä kaivannut koko elämäsi. Hän vakuuttaa, että olet ainutlaatuinen ja saa sinut tuntemaan, että olet vihdoin tullut nähdyksi. Se alkuhuuma on usein niin vahva, että siihen on helppo uskoa ja juuri siksi suhde kietoo mukaansa.
Mutta vähitellen sävy muuttuu.
Arki alkoi pienistä kommenteista, jotka saatoin ohittaa. Piikeistä, jotka jäivät kuitenkin kaihertamaan. Katseista, jotka viilsivät enemmän kuin sanat. Pian huomasin, että kuljin jatkuvasti varpaillani. Mietin, missä mielentilassa hän oli, kun tuli kotiin. Opettelin lukemaan jokaisen eleen, äänenpainon ja huokauksen, jotta voisin ennakoida, mitä tuleman pitää.
En enää elänyt vapaasti omana itsenäni, vaan olin jatkuvasti valmiustilassa. Yritin arvata, mikä herättää hänen vihansa ja mikä ehkä toisi hetkeksi rauhan. Saattoi olla päiviä, jolloin sain lämpöä ja hymyä ja juuri se piti minut kiinni suhteessa. Olin oppinut tyytymään murusiin.
Kun minä katosin
Huomasin, että aloin jättää kertomatta asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. En puhunut enää ystävistäni, harrastuksista tai unelmistani, koska tiesin, että ne saatettaisiin mitätöidä. Aloin myös vahtia omaa käytöstäni. Hymyilinkö liikaa jollekin toiselle? Sanoinhan varmasti oikealla tavalla? Vähitellen elämäni kutistui hänen ympärilleen.
Se oli salakavala prosessi. Kukaan ei huomannut ulospäin, että sisälläni minä kuihduin. Ulkokuori pysyi kunnossa, mutta sisältä olin kadonnut.
Muistan hetken, kun katsoin peiliin enkä tunnistanut omaa katsettani. Ilo ja kipinä olivat poissa. Olin muuttunut ihmiseksi, joka eli toista varten ja jonka oma ääni oli hiljentynyt. Pahinta ei ollut menettää häntä. Pahinta oli menettää itseni.
Miksi en lähtenyt aiemmin?
Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni monta kertaa. Miksi jäin niin pitkäksi aikaa? Miksi siedin sen kaiken?
Vastaus ei ole yksinkertainen. Narsistinen suhde rakentuu koukusta: välillä sain lämpöä, rakkautta ja lupauksia, jotka pitivät kiinni toivossa. Aina kun olin valmis lähtemään, sain juuri sen verran myötätuntoa ja huomion rippeitä, että jäin vielä.
Lisäksi olin oppinut uskomaan, että minä olen ongelma. Jos vain muutan itseäni, kaikki voisi vielä korjaantua. Se toivo piti otteessaan, vaikka todellisuudessa mikään ei muuttunut.
Miksi narsistinen suhde vie otteen itsestä?
Narsistisen suhteen vaikutus ei ole äkillinen, vaan hiipivä. Toistuva mitätöinti murentaa vähitellen uskon omaan arvoon. Kun tarpeeksi usein kuulee olevansa väärässä, liioitteleva tai riittämätön, sanat alkavat tuntua totuudelta. Ihminen sisäistää toisen äänen omaksi sisäiseksi puheekseen.
Tutkimusten mukaan pitkäaikainen henkinen väkivalta vaikuttaa aivojen stressijärjestelmiin samalla tavalla kuin fyysinen väkivalta. Kun elää jatkuvasti varuillaan, keho ja mieli oppivat olemaan hälytystilassa. Se vie valtavasti energiaa ja tekee omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelemisesta mahdotonta. Lopulta oma minä katoaa, ja jäljelle jää vain selviytyjä.
Tie takaisin
Kun suhde lopulta päättyi, olin rikki ja tyhjä. Se hetki oli yhtä aikaa musertava ja vapauttava. En tiennyt, mistä aloittaa, sillä olin elänyt niin pitkään toisen ehdoilla, että pienimmätkin asiat tuntuivat vaikeilta. Kahvikupin valitseminen kaupan hyllyltä oli outo tunne: saanko todella päättää itse?
Alkuun elämä ilman häntä tuntui pelottavalta. Olin tottunut siihen, että minulle kerrotaan kuka olen ja mitä saan tuntea. Mutta hiljalleen aloin huomata, että sisälläni oli yhä jotain jäljellä. Pieni voiman kipinä, jota ei ollut onnistuttu sammuttamaan.
Se voima löytyi pienistä asioista. Ystävällisestä sanasta itselleni. Hetkestä luonnossa, jolloin tunsin olevani turvassa. Kyynelistä, jotka antoivat tilaa surulle, ja naurusta, joka palasi varovasti takaisin. Vähitellen aloin uskoa, ettei minussa ollut mitään vikaa. En ollut rikkinäinen, vaan satutettu. En ollut arvoton, vaan vain liian kauan väärän kohtelun alla elänyt.
Jokainen lempeä teko palautti palan sitä ihmistä, jonka olin kadottanut. Se ei ollut nopea prosessi, mutta se oli todellinen.
Jos sinä olet kokenut saman
Haluan sanoa tämän sinulle, joka ehkä tunnistat itsesi näistä sanoista. Et ole yksin. Et ole kadonnut, vaikka juuri nyt tuntuisi siltä. Sinussa on yhä sama ihminen, ja jokainen askel, jolla valitset itsesi uudelleen, tuo sinut lähemmäksi häntä.
Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet arvokas ja riittävä juuri sellaisena kuin olet 💖.
🌸 Ja jos haluat syventää ymmärrystäsi, olen koonnut aiheesta oppaan, jonka voit saada maksutta. Siinä kerron enemmän omaa tarinaani ja lisänä hieman faktaa.