Kun vanha elämä ei enää kanna
Minä en rakentanut uutta elämää siksi, että olisin ollut rohkea.
Rakensin sen, koska minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Kun uhriajattelun ote alkoi väistyä, edessäni ei ollut valmis polku tai kirkas visio uudesta elämästä. Päinvastoin, kaikki tutut rakenteet murenivat käsistäni kuin hiekka, jota ei saanut enää koottua takaisin. Työ, ihmissuhteet, koti, roolit jotka olivat määrittäneet minua… mikään ei enää kantanut.
Yritin vielä hetken mahtua siihen vanhaan muottiin. Yritin pitää yllä normaalia, vaikka sisälläni kaikki huusi vastaan. Kävin töissä, hymyilin silloin kun piti, suoritin arjen rutiineja, mutta jokainen päivä vei minua syvemmälle tyhjyyteen. Lopulta jouduin myöntämään, etten ollut koskaan kunnolla siihen muottiin mahtunutkaan.
Muistan sen hetken, kun pysähdyin katsomaan ympärilleni ja tajusin, että mikään ei tuntunut omalta. Ei koti, ei työ, ei ihmissuhteet, ei edes oma peilikuva. Kaikki oli vierasta. Pahinta oli se, että en tiennyt, mitä tilalle pitäisi tulla.
Tyhjyys ja toipuminen
Oli vain tyhjyys.
Se lamaannuttava hetki, jolloin mikään ei kanna, mutta mitään uutta ei ole vielä syntynyt. Olin keskellä ei-mitään, ja juuri siitä piti alkaa rakentaa jotakin, joka olisi totta.
Aluksi tyhjyys tuntui rangaistukselta. Tuntui siltä, että elämä oli otettu pois eikä minulle jäänyt mitään. Mutta vähitellen opin näkemään sen toisin. Se ei ollutkaan loppu vaan puhdas pöytä. Mahdollisuus kysyä itseltäni ensimmäistä kertaa rehellisesti:
Mitä minä haluan?
Mikä on minulle oikeasti tärkeää?
Mihin minä uskon?
Mikä saa minut syttymään, hengittämään, elämään?
Pienin askelin kohti uutta
Oikeita vastauksia ei tullut kerralla. Ne eivät pudonneet syliini selkeinä ohjeina. Sen sijaan sain pieniä välähdyksiä, hetkiä jolloin jokin asia tuntui hyvältä, aidolta tai kevyeltä. Ne olivat kuin polun kiviä, joita seuraamalla aloin löytää suuntaa.
Välillä kompastuin ja palasin taaksepäin. Välillä taas löysin uuden suunnan sattumalta, kun uskalsin kokeilla jotakin erilaista. Yksinkertaisia asioita, kuten uuden tavan aloittaa päivä, tai sen että uskalsin sanoa ääneen oman tarpeeni. Jokainen pieni teko oli kuin merkki siitä, että uusi elämä alkoi rakentua – hiljaa, mutta varmasti.
Se oli silti pelottavaa. En ollut tottunut rakentamaan elämää vain sisäisen tuntemuksen varaan. Aiemmin olin elänyt pitkälti toisten odotusten, vanhojen selviytymiskeinojen ja ulkopuolisen hyväksynnän varassa. Mutta nyt se ei enää ollut mahdollista. Jos yritin palata siihen vanhaan, uuvuin entistä syvemmin.
Uusi alku syntyy rehellisyydestä
Siksi tiesin, että jos rakennan uudelleen, sen on tapahduttava rehellisesti. Ei muiden toiveiden mukaan. Ei vanhoista selviytymiskeinoista käsin. Vain siitä, kuka minä oikeasti olen.
Matka ei ole ollut helppo. Välillä toivoin, että joku tulisi ja kertoisi minulle valmiin suunnitelman. Mutta syvällä sisälläni tiesin, ettei kukaan muu voinut antaa minulle vastauksia. Niiden täytyi löytyä sisältäni.
En vieläkään voi sanoa, että kaikki olisi valmista tai että olisin perillä. Mutta tiedän nyt tämän: elämäni voi olla minun näköiseni. Saan rakentaa sen tavalla, joka tuntuu minusta aidolta. Ja saan valita toisin, vaikka maailma ympärillä sanoisi mitä.
Ja mikä tärkeintä, se tyhjyys jota joskus pelkäsin eniten, olikin uuden alku. Se oli tila, jossa minulla ei enää ollut mitään menetettävää, mutta kaikki mahdollisuus edessäni.
Jos sinä tunnet olevasi samassa tyhjyydessä, muista: se ei tarkoita loppua. Se voi olla juuri sinun uuden alkusi ensimmäinen askel.
Lue myös
👉 [Uhriajattelun tunnistaminen – kun ajatukset vievät voimat]
👉 [Kun elämä pysähtyy – mitä sitten?]
💌 Haluatko lisää toivoa ja voimaa suoraan sähköpostiisi?
Liity uutiskirjeeseeni, saat maksutta oppaat (arvo 39€), joiden avulla opit tunnistamaan, miten sisäinen puhe muokkaa oloasi ja mitä kehosi todella viestii sinulle.
📘 Miten puhut itsellesi?
📘 Keho muistaa sen minkä mieli haluaa unohtaa.