Jos haluat lukea, mistä kaikki alkoi, kurkkaa myös:
Kun maa katoaa jalkojen alta
Tunsin olevani pohjalla, syvällä pimeällä suolla, josta en löytänyt ulospääsyä. Se ei ollut äkillinen putoaminen, vaan hidas, uuvuttava vajoaminen. Päivä toisensa jälkeen maa antoi periksi jalkojeni alla, ja mitä enemmän yritin liikkua, sitä syvemmälle upposin. Lopulta en enää yrittänyt. Olin antanut periksi.
Päivät valuivat yhteen. Makasin sängyssä liikkumatta. En jaksanut avata verhoja, en vastata viesteihin. Päässä kiersi sama loputon virta: et jaksa, ei kannata, mikään ei muutu. Välillä itkin niin hiljaa, etten kuullut omaa ääntäni. Välillä vain tuijotin tyhjyyteen ja toivoin, että voisin nukkua pois kaiken.
Yksi sana muutti kaiken
Eräänä tavallisena iltana selailin nettiä ilman sen kummempaa tarkoitusta. Silmiini osui sana, joka pysäytti minut: uhriajattelu. Päädyin lukemaan siitä lisää. Luin ja luin, kuin yrittäisin saada siitä otteen, vaikka en vielä ymmärtänyt miksi.
Aluksi olin varma, ettei tämä koskenut minua. Olinhan kokenut niin paljon vääryyttä ja epäonnea, että syy oli selvästi muualla. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän sanat alkoivat painaa rintaani. Oli kuin joku olisi nostanut peilin eteeni, eikä se ollut kaunis näky.
Kipeä mutta vapauttava oivallus
Tajusin jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin uskaltanut myöntää: kukaan ei ollut tulossa pelastamaan minua. Ei lääkäri, ei ystävä, ei kukaan muu. Jos halusin nousta tästä, minun oli tehtävä se itse.
Se ajatus pelotti. Olin tottunut siihen, että vastuu oli aina jollain muulla. Olin sysännyt sen lääkäreille ja muille tahoille, jotka vuosia sanelivat elämäni rytmin. He päättivät milloin käyn tutkimuksissa, milloin olen leikkauspöydällä, milloin aloitan tai lopetan lääkkeen. Minä seurasin ohjeita, odotin lupaa parantua ja toivoin, että joku muu tekisi työn puolestani.
Nyt minun piti katsoa itseäni silmiin ja sanoa: jos et tee mitään, mikään ei muutu. Se oli yhtä aikaa musertavaa ja vapauttavaa. Musertavaa, koska tiesin, ettei minulla ollut enää ketään selkänojana. Vapauttavaa, koska tajusin, että minulla oli sittenkin valta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan lähden.
Pienin askel voi olla suurin
En kuitenkaan aloittanut suuria elämänmuutoksia. Tein jotain paljon pienempää, mutta samalla kaikkein ratkaisevinta.
Avasin verhot.
Annoin valon tulvia sisään.
Se ei poistanut pimeyttä sisältäni. Mutta jokin muuttui. Valo sattui silmiin, mutta myös lämmitti. Ja siinä lämmössä oli lupaus. Lupaus siitä, että ehkä pimeys ei ollut lopullinen.
Se oli ensimmäinen askel. Ja se riitti.
Mitä uhriajattelu oikeastaan on?
Uhriajattelu on ajatusmalli, jossa elämä tuntuu tapahtuvan sinulle, ei sinun kauttasi. Siinä vastuu omasta hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirtyy ulkopuolisille – olosuhteille, ihmisille, menneille tapahtumille. Se voi syntyä syvistä pettymyksistä, traumoista tai pitkästä uupumuksesta. Uhriajattelussa voi jäädä jumiin, koska se tuntuu turvalliselta ja tutulta, vaikka se samaan aikaan vie voiman ja toivon.
Sen tunnistaminen ei ole helppoa. Mutta kun huomaat sen ja otat edes pienen askeleen kohti vastuuta omasta elämästäsi, alat vapautua. Jokainen pieni teko – kuten verhon avaaminen – voi olla alku muutokselle.
Sinun ensimmäinen askeleesi
Jos tunnistat itsesi tästä, haluan sinun tietävän tämän: sinun ei tarvitse olla valmis. Riittää, että olet matkalla. Aloita pienestä, vaikka siitä, että avaat tänään verhot ja annat valon tulla sisään.
P.S. Jos tämä teksti kosketti sinua ja haluat lisää tukea omalle matkallesi, liity uutiskirjeeseeni.
Saat liittymisen jälkeen kaksi voimaannuttavaa opasta (yhteisarvo 39 €):
Keho muistaa, kun mieli unohtaa ja Miten puhut itsellesi?.
Ne auttavat sinua kuulemaan kehosi viestejä, pehmentämään sisäistä puhetta ja löytämään lempeästi takaisin omaan voimaasi.