Blogisarja: Se, mistä ei puhuta – Osa 1
Minä en romahtanut yhtäkkiä.
Se ei ollut mikään iso, dramaattinen hetki.
Ei seinää vasten kaatumista. Ei hätäpuhelua. Ei sairaalaan päätymistä.
Minä hajosin hiljaa.
Pimeys ei tullut salamana. Se hiipi.
Vuosien kipujen, toistuvien leikkausten ja toivottomien hoitojen mukana.
Sellaisten, joiden jälkeen sanottiin:
”Voimme yrittää parantaa elämänlaatua, mutta mitään emme voi luvata.”
Neljä leikkausta odottamassa.
En edes enää tiennyt mitä odotin.
Pohdin ääneenkin joskus, että onko tämä mun elämän tarkoitus.
Pitää huolta siitä, että kirurgilla riittää töitä?
Minä hymyilin vastaanotolla.
Nyökkäsin. Kiitin. Kävelin autolle.
Ja vasta kun ovi meni kiinni, en saanut henkeä.
Mutta ei kukaan nähnyt sitä. Ei kukaan tiennyt.
Työ, jota olin rakentanut rakkaudella:
yritys, johon olin laittanut kaiken,
suljettiin.
Ei jäänyt muuta kuin hiljaisuus
ja tunne epäonnistumisesta, joka puristi rintaa kuin paino, jota ei voinut nostaa pois.
Kotona…
suhde, jonka piti olla turvasatama
oli todellisuudessa jotain ihan muuta.
Minua manipuloitiin, syyllistettiin ja vähäteltiin.
Minua syytettiin teoista, joita en ollut tehnyt, samalla kun hän itse eli kaksoiselämää selkäni takana.
Kun yritin ymmärtää, hän valehteli.
Kun kysyin, hän käänsi kaiken minun viakseni.
Kun itkin, hän sanoi että olen liian herkkä, liian vaikea, liian raskas.
Se ei ollut suhde.
Se oli häikäilemätöntä mielen hallintaa ja vallankäyttöä.
Ja minä… minä en edes nähnyt sitä silloin, koska olin liian väsynyt, liian lääkkeiden sumentama.
Minä elin kuin sumussa.
Hän käytti sitä hyväkseen.
Hän käytti minua hyväkseen.
Pahinta ei ollut se, mitä hän teki.
Pahinta oli se, että minä en enää tiennyt, missä minä aloin ja missä hän loppui.
Minut hajotettiin hiljaa, mutta järjestelmällisesti.
Pala palalta
sana sanalta
katse kerrallaan
kunnes minusta ei ollut jäljellä mitään, mitä puolustaa.
Narsistinen koukku, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin.
Silloin, kun olin jo kokonaan rikki.
Ja minä jatkoin.
Kannoin.
Yritin selvitä.
Koska minähän olin se, joka aina selvisi.
Mutta lopulta minä lakkasin olemasta.
En enää jaksanut vastata viesteihin.
En keksinyt mitään sanottavaa.
Ja jos joskus näin jonkun, se hetki imi minut tyhjäksi.
Siksi keksin syitä, ettei tarvinnut tavata ketään.
Se oli helpompaa kuin hajota siihen, ettei jaksanut olla läsnä.
Päivä päivältä paino kasvoi.
Yhtäkkiä en enää jaksanut nousta sängystä.
En edes vessaan. En enää halunnut ruokaa.
En jaksanut käydä suihkussa. En halunnut nähdä ketään.
Mietin: mitä pahaa olen tehnyt, kun mulle tapahtuu kaikki tämä?
Eikö mikään riitä?
Sanotaan, että kaikille annetaan sen verran kuin he jaksavat kantaa.
Mutta minä en ollut samaa mieltä.
Tippakin olisi ollut liikaa.
Jossain vaiheessa minä jopa yritin hakea apua.
Oikeasti.
Pyysin, mutta sitä en saanut.
Lopulta tiedostin senkin, että minä roikuin tässä elämässä enää lasteni takia.
Jos heitä ei olisi ollut, ei minuakaan olisi enää kirjoittamassa tätä tarinaa.
En huutanut apua.
En kirjoittanut kenellekään.
En edes itkenyt.
Minä olin niin väsynyt, ettei kyyneliäkään tullut enää.
Ja kaiken sen päälle tuli vielä häpeä:
Miten minä en nähnyt? Miksi annoin kaiken tämän tapahtua?
Mitä jos joku saa tietää?
Mitä jos kaikki pitävät minua tyhmänä?
Mitä jos joku näkee, kuinka rikki minä olen?
Minä syytin itseäni kaikesta.
Vielä silloinkin kun en enää jaksanut mitään, löysin jostain uuden tavan moittia itseäni.
Ja vaikka kukaan ei nähnyt sitä
se oli minun totaalinen romahdukseni.
Hiljainen, näkymätön –
mutta sisältä täysin murskaava.
Tämä on se, mistä ei puhuta.
Mutta nyt puhutaan.
Ja vasta nyt alkaa tarina siitä, miten löysin tien takaisin.
🕯️ Jatkuu seuraavassa osassa
PS.
Keho muistaa sen, minkä mieli haluaa unohtaa.
Jos haluat ymmärtää paremmin, miten tunteet ja vanhat kokemukset vaikuttavat hyvinvointiisi – ja kuulla ensimmäisenä, kun julkaisen uuden blogitekstin – liity uutiskirjeeni tilaajaksi.
Saat heti liittymisen jälkeen maksuttoman oppaani “Keho muistaa – tunteiden ja muistojen vaikutus hyvinvointiisi”.
💌 Liity tästä ja lataa opas heti