Se, miten puhut itsellesi, kun kukaan ei kuule
On yksi hetki, jota kukaan muu ei näe.
Se tapahtuu usein vasta päivän lopussa.
Kun olet jo väsynyt.
Kun jokin meni pieleen, tai ei mennyt niin hyvin kuin toivoit.
Kun istut yksin keittiössä, autossa, sängyn reunalla ja sanat tulevat suusta ennen kuin ehdit pysäyttää niitä.
“Miten sä taas teit näin.”
“Miksi sä et osaa.”
“Muiden olisi jo pitänyt selvitä tästä.”
Useimmat meistä ajattelevat, että tämä on vain puhetta.
Ajatuksia, jotka tulevat ja menevät.
Että niillä ei ole väliä, koska kukaan muu ei kuule.
Mutta keho kuulee.
Ja keho ottaa sen todesta.
Sisäinen puhe ei jää mieleen. Se menee kehoon.
Tätä ei usein sanota ääneen, mutta se muuttaa kaiken.
Sisäinen puhe ei ole pelkkä mielipide itsestäsi.
Se on viesti hermostolle siitä, oletko turvassa vai et.
Kun puhut itsellesi ankarasti, keho ei tulkitse sitä itsekuriksi tai ryhdistäytymiseksi.
Se ei kuule motivaatiota.
Keho kuulee uhkan.
Hermosto ei erota, tuleeko vaara ulkopuolelta vai sisältä.
Sille kriittinen sisäinen ääni on ääni, joka sanoo: et ole turvassa, et ole riittävä, et ole hyväksytty.
Ja silloin keho tekee sen, minkä se on oppinut tekemään.
Se alkaa suojella.
Miksi tämä ääni tuntuu niin tutulta
Moni ajattelee, että sisäinen kriitikko on luonteenpiirre.
Että jotkut ihmiset vain ovat vaativampia itseään kohtaan.
Usein se ei ole sitä.
Usein se on opittu selviytymiskeino.
Jos olet kasvanut ympäristössä, jossa:
- rakkautta sai suorituksesta
- virheisiin liittyi häpeää
- tunteita ei pysähdytty kuuntelemaan
- piti olla kiltti, reipas, vahva
kehosi oppi jo varhain, että hyväksyntä ei ole itsestäänselvyys.
Silloin sisäinen ääni ei synny sattumalta.
Se syntyy pitämään sinut turvassa.
“Jos vaadin itseltäni tarpeeksi, minua ei hylätä.”
“Jos olen ankara ensin, kukaan muu ei ehdi satuttaa.”
Tämä ei tee sinusta heikkoa.
Se kertoo, että olet ollut tarkka, älykäs ja sopeutuva.
Mutta se keino, joka joskus auttoi sinua selviytymään, voi myöhemmin alkaa pitää sinua jatkuvassa jännityksessä.
Keho reagoi ennen kuin ehdit ajatella
Moni yrittää muuttaa sisäistä puhettaan ajattelemalla toisin.
Kääntämällä lauseet positiivisiksi.
Sanomalla itselleen oikeita asioita.
Mutta keho ei muutu käskemällä.
Jos sanot itsellesi lempeän lauseen, mutta keho on oppinut varomaan, se ei välttämättä usko sinua heti.
Saatat huomata rinnan kiristystä.
Vatsan jännitystä.
Levottomuutta.
Väsymystä, vaikka nukut.
Kyvyttömyyttä oikeasti rentoutua.
Tämä ei tarkoita, että teet jotain väärin.
Se tarkoittaa, että kehosi on oppinut olemaan valppaana.
Sisäinen puhe ei muutu vain vaihtamalla sanoja.
Se muuttuu, kun keho alkaa kokea, ettei sen enää tarvitse puolustautua.
Lempeys ei ole luovuttamista. Se on turvaa.
Tämä on yksi yleisimmistä peloista.
Ajatus siitä, että jos lakkaa vaatimasta itseltään, kaikki hajoaa.
Että ilman painetta ei tapahdu mitään.
Todellisuudessa käy usein päinvastoin.
Kun keho alkaa kokea turvaa, tapahtuu hiljaisia mutta merkittäviä asioita.
Ajattelu kirkastuu.
Palautuminen nopeutuu.
Rajojen asettaminen helpottuu.
Luovuus lisääntyy.
Päätöksiä ei tarvitse enää perustella loputtomasti.
Lempeä sisäinen puhe ei tee sinusta passiivista.
Se tekee sinusta läsnä olevan.
Ja vasta silloin alat oikeasti kuulla, mitä tarvitset.
Pieni pysähdys
Seuraavan kerran, kun huomaat puhuvasi itsellesi kovaan sävyyn, älä kiirehdi korjaamaan lausetta.
Pysähdy hetkeksi.
Kysy itseltäsi:
Mitä yritän tällä äänellä suojella?
Miltä tuntuisi, jos en rankaisisi itseäni tästä?
Usein sisäinen ääni ei tarvitse vastaväitettä.
Se tarvitsee tulla nähdyksi.
Lopuksi
Se, miten puhut itsellesi silloin kun kukaan ei kuule, muovaa hiljaa koko tapaasi olla maailmassa.
Ei siksi, että olisit rikki.
Vaan siksi, että kehosi kuuntelee sinua koko ajan.
Ja kun alat puhua itsellesi tavalla, joka ei vaadi selviytymistä, keho alkaa vähitellen laskea aseensa.
Siitä alkaa muutos, joka ei tunnu pakottamiselta.
Vaan helpotukselta.